"näytän kyllä räkäseltä mursulta mutta ei haittaa!" "ei haittaa, hyvältä näytät" ja peilikujan ääni on soundi helvetin

Oltiin siis tänään ysit retkellä Helsingissä, voin kertoo reissusta lisää mut haluun nyt postaa sen ehdottomasta kohokohdasta joka nosti tän päivän parhaiden joukkoon. Tässä se tulee, olkaa valmiina....Onnesta ja sekavuudesta itkevä Ella ja aina upea Iina Kuustonen!



Elisiis. Oltiin karkkikaupassa kun nähtiin että siinä lintsin pääportin lähellä kuvattiin jotain ja siihen oli kerääntyny ihan kivasti porukkaa. Meijän silmiin iski ihmispaljouden keskeltä tutut kasvot, Iina Kuustonen. Oon jumaloinu ihaillu kyseistä naista jo kauan ja eiköhän mulla menny sitte ihan pasmat sekasin kun se oli siinä. Ei tietenkään viittitty tai haluttu häiritä niiden kuvauksia, joten jäätiin vaan kattelemaan siihen. Kuvia Iinasta ei saanut ottaa, tai mua ainakin kiellettiin. Sitten yks niistä kuvaustiimin jäsenistä tuli sanomaan tärisevälle mulle jotain tyyliin että "mä voin käydä kohta kysymässä Kuustoselta että jos se suostuis sun kanssa yhteiskuvaan." No se meni ja yhteiskuvaan lupaa ei tullu mikä ei yllättäny, koska siinähän ois heti ollu jäätävä jono. :--D Meijän luokkalaiset vaan naureskeli mun hysterialle, joka ei oikeesti oo yleistä, mut seriously. Iina. Kuustonen.

No sitten ne siirs sitä kuvauspaikkaa ja käveltiin Iran kanssa perässä. Älkää ottatko tätä sellasena "stalkattiin ja vainottiin niitä", koska ihan seriously me just yritettiin olla häiritsemättä niitä, haluttiin vaan seurata kuvauksia. Ei menny kauaa, ku se joka oli aikasemmin kieltäny mua kuvaamasta, tuli sanomaan mulle (ja Iralle joka oli siinä kans) että "Hei, sä oot kuulemma suuri Iinan fani, että haluisitteko tulla avustajiks tähän kohtaukseen?" ....No arvatkaa haluttiinko! Samalla kun mun kädessä oleva hattara suli ympäri mun käsiä ja naamaa, me käveltiin kameran edestä kertaan jos toiseenkin, eli meidät voi siis nähä eräässä Klikkaa Mua-sarjan jaksossa käppäilemässä (::

Muttajoo, sittenkun siinä oli pieni paussi, en voinu itelleni mitää ja nyt ei kyllä kaduta yhtään, etten voinu. Kerroin (lue: avauduin ylivuolaasti ja itkin) Iinalle, miten mieletön se on näyttelijänä ja siinä sitten puhuttiin joitain minuutteja mun tulevaisuudensuunnitelmista, teatteriharrastuksesta ja noiden teatrisjutusta (: Kun siinä ei sillä hetkellä ollu muita kun mä, Ira, Iina ja se kuvaustiimi, otettiin yhteiskuva! Ja jäi ihan tajuttoman hyvä fiilis, koska joo. Lopuks kirjotettii sopimuksia että sitä missä ollaan mukana saa näyttää telkkarissa. "Teihin saa varmaan ottaa yhteyttä jos tarvitaan toistekin avustajia?" D: <3

OIKEESTI CAN'T BELIEVE THIS

Ehkä oon nolo, mut eipä se ainakaan Iinaa näyttäny haittaavan koska se vaa oli yhtä hymyä c:
Okei
meen koloon
moikkamoi

päivä päivältä vähemmän päiviä

Yeah, siinä teille kuvia alkuviikon tunnelmista. Mä en oo vieläkään havahtunu siihen, että tää on toiseksviimenen kouluviikko. Kyllähän me sen tajuan, mutten sisäistä. Moni asia on viimestä mut musta tuntuu ku kaikki ois vasta alussa. Päivä päivältä mun maailma supistuu supistumistaan mutta samalla laajenee räjähdysmäisesti. Hupsua, jännää.

Tänään oltiin tosiaan uimassa (viimenen traktorimatka!!) ja sitten Iran kanssa oltiin kuvaamassa. Kuvausreissu päättyi nurmikollamakailuun ja siihen kun tuuli pyyhki mun yli sekatahtiin kuulokkeissa hakkaavan musiikin kanssa. Joogailin vähäsen ja nyt vaa oloilua luvassa. :--D Huomenna Helsinkiin, Torstaina Turkuun. Viikonloppuna postaaan sitte taas ~

tunteenpurkauksia ja maalitahroja kynsien alla, olavi uusivirta stereoissa laulaa nuoruudesta

Viime kouluviikko oli kyllä tosi erikoislaatunen ja voisin puhuu siitä vaikka kuinka kauan! Maanantaina mulla ei ollu hajuukaan millaseen tunne- ja tapahtumahullunmyllyyn olin sukeltamassa.

Viikko alko sillä, kun meijän koululle saapu kuudesta maasta oppilaita ja opettajia viikon vierailulle. Juttelin monien kanssa ja ystävystyin tai ainakin kaverustuin muutaman kanssa (--: Viimesessä kuvassa Joanna ja Piotr, puolalaiset ihanaihmiset. :D Perjantaina itkettiin kun noi lähti takas kotimaihinsa, I really wish to see them someday.  (Maanantaina sain kans vihdoin mun kuviksentyön valmiiks, naamio, joka kertoo kantajastaan jotain mikä ei ulospäin näy, woohoo!)

Viime viikolla oli kauheesti kaikkee viimestä ja asiat alko tuntuu lopulliselta. Kirjojen palautuksia, viimeistä kertaa työvaatetunteja, viimeinen disco. Viimeiseksi mainittu oli ihan mieletön kokemus joka avas itkuhanat itse kultakin. Otin osaa myös tanssikilpailuun mun ihanan villeillä moovsseilla jotka tyrmäs kaikki järkyttävyydellään, mut ei se mitään, hauskaa oli mulla ainakin ja varmaa muillaki mua katellessa. :D
We are the champions muiden ysien kanssa ja yhteenkuuluvuutta ja musiikkia ja värivaloja ja kyyneliä. Ah. Viimenen oppilaskunnan hallituksen kokous ja vaniljacappucino! Viimenen kaikki. Kaks viikkoa koulua ja mä en vieläkään pysty sisäistämään sitä.

Nyt oon Iiriksellä viettämässä viikonloppua, tulin just pääsykokeesta joka meni odotettua paremmin mokailusta huolimatta! (: Ilemmalla jääkiekkoa, sushia ja euroviisuja ~

putoaa kyyneleet salaisuuksista sakeutuneet, kirjojen revenneet sivut ja alastomat keskiaukeamat

En haluu alottaa tätä postausta "Tää päivä on ollut..."
Mä alotan aina sillee
koska en ikinä tiiä mitä mun oikeesti pitäis kirjottaa
mut nyt mä en alota niin, en.

Voiko kirjottamisen alottaa ilman että oikeasti alottaa? Ilman jotai tyhjänpäivästä nytpäkerronteille-löpinää, sillee että vaan antaa kirjainten, sanojen, välimerkkien, lauseiden tulla ja eksyä tiensä oikeille paikoilleen? Jos voi, niin mä haluun oppia että miten. Koska yhä useemmin musta tuntuu että mun kirjotukset on vaan sellasta hälläväliä, ja se ei oo hirmu kivaa koska oikeesti asiathan ei oo ihan hälläväliä. Mulle ainakaan. Ja mä en taas yhtään tiiä mitä mä horisen.

Tulkaa joku hakemaan mut täältä. Rakentelemaan mun kanssa peitoista ja patjoista majoja, sytyttämään kynttilöitä ja puhaltamaan niitä sammuksiin, piirtämään lyijykynillä seiniin ja unohtamaan ne piirustukset siihen että joku voi sitten kauhistellä kuinka lahjattomia me ollaankaan. Tulkaa makoilemaan mun kanssa karvalankamatolle ja nyppimään siitä pölypalleroita, puhaltelemaan niitä kohti kattoa josta irtoilee palasia.
Tulkaa hymyilemään mun kanssa, yrittämään ees. Mäkin lupaan yrittää.

kaivan kaapinpohjalta seeprahaalarin, näytän kieltä maailmalle ja kipeäjalkaisena laahaudun kohti iltaa

Tää päivä on ollu sisällöltään aika mitäänsanomaton mut säältään upea. Mä keksin mitä laulan ensviikonlopun pääsykokeissa. Pitäis kirjottaa monologi. Sen sijaan otin itestäni ilmekuvia, kehittävää.

Haluisko joku kenties mitenkään mahdollisesti perkele auttaa mua noiden kuvavälien kanssa? Nielen turhan kunniantuntoni ja pyydän apua. Kaikkea kokeiltu, mikään ei auta, satan 666. 

tyttö, sä oot aistiharha

Kulunut viikko oli aurinkoa, jääkiekkoa, kokeita, aurinkoa, tyhmiä hymyjä, aurinkoa. Päänvaivaa kokeiden lisäksi mulle on aiheuttanut äikänopettajan ja matikanopettajan yhteistuumin mulle nakittama päiväkirjakirjoitustehtävä, johon joka vuosi valitaan yks ysiluokkalainen. Kysenen ysiluokkalainen siis yhden viikon ajan päivittäin kirjottaa päiväkirjaa elämästä anniksessa joka sitten julkaistaan vuosikertomuksessa. Tänä vuonna ton kirjoituksen vierestä siis tosiaan löytyy mun typerähymyinen kuva! (--:

Tunnetilat vaihteli onnellisuudesta ja paineettomuudesta tarpeettomuuteen ja yleiseen tyhjyyteen, enkä vieläkään sisäistä että enää kolme annismaanantaits! :o jännää.

Kolmoskuvaa voin valottaa sen verran, että mantsankertaamisen sijaan mun aivot päätti saada huippuidean ja liimailtiin Ellun kanssa mun käteen paperinpalasia. Se oli hyvä ja siisti idea kunnes tuli aika repiä ne paperit irti... :--))

Tsekatkaaa mun uus runo täältä jos siltä tuntuuuu!
Postailen paremmin sit viikonloppuna (--:

rumankirjava arki osuu taas kerran mua kasvoihin, se ei hellästi hipaise vaan hakkaa avokämmenin

Otsikon voisi suomentaa pariin sanaan: "Yhyy, koulua."

Mä oon nyt viettäny yhdeksän päivää kotona. Siis yhdeksän. Oon yrittäny lukee kokeisiin mutta ahdistunu, enkä oo sitten ahdistukselta voinut lukea. Ensviikolla pitää pitää äikänopettajan pyytämää viikkopäiväkirjaa, tarinoida mun läksyjentäyteisistä päivistä ja vaikkataikka lattioiden luuttuamisesta.

Mitä nää yheksän päivää on mulle opettanu? Ne on opettanu mulle, että on ihmisiä, jotka ei välitä. On ihmisiä, jotka välittää. On ihmisiä jotka ei välitä, mut ne välittää jos joku muu ei välitä. Ja toisinpäin. Nää yheksän päivää on opettanu mulle, että jos kävelee kangastossuilla vesilätäköstä, sukat kastuu ja lattiaan jää jalanjälkiä. On opettanu, että aurinko paistaa jossain vaikka onkin ihan harmaata. On opettanu, että mä en ehkä ookkaan ihan ihan toivoton tapaus. Ehkä.

En tiiä miten ikinä saan revittyä itteni ylös neljältä. D: Huomisen jälkeen enää kolme annismaanantaita. Mä en tiiä, pitäiskö tätä kutsua lopun aluksi vai alun lopuksi.

"Saanko tiedustella, mistä olet saanut selville alkuperäni?" = pelikaanimies on paras ja me opetellaan lentämään

Auttakaa, nää naiset on sekasin päästään. Me kuunnellaan Anssi Kelaa ja hihitellään kippurassa. Hyvää yötä ja kohta jo kai huomenta. ♥ Janina ja Eve on ihan normaaleja. Melkein.

"Ei täällä kylmässä pohjoisessa pärjää edes suojelusenkelit"

Yleensä en oo tehny erillisiä postauksia kirjoista joita oon lukenu, mut tää nyt vaan vaatii sellasen.  Sisältää jonkunasteisia spoilereita. 



(Toi biisi, koska mun mielestä se vaan sopii täydellisesti tähän kirjaan & tunnelmaan. Radioheadin "Free spirit")

"Romaani ryövätystä lapsuudesta. 14-vuotias Nasta tietää, miten karkottaa amfetamiinin asetonihaju ennen sossujen vierailua ja miten irrottaa ruisku äidin käsivarresta. Nasta tietää myös, että Nadja-siskon Meeku-nalle ei tykkää kylpeä ja että tytön uni tulee vasta, kun hän valvoo tämän vierellä. Hän tietää, että suurin kaikista on rakkaus. Sen yli kulkee vain kuolema."

Näin mulle kertoi takakansiteksti kun kirjastossa tän spontaanisti kiskasin hyppysiini eilen. Luin tän siis vajaassa vuorokaudessa, tai ehkä "lukea" ei oo oikea verbi. Pikemminkin mä sukelsin siihen ja kelluin sen läpi samalla kun sivu sivulta mä painuin yhä syvemmälle pinnan alle ja pääsin haukkaamaan happea vasta kun viimenen rivi oli ohittanu mun silmät.

Kirja kertoo siis Nastasta, pojasta joka olosuhteiden pakosta joutuu kasvamaan aikuiseksi vaikka onkin lapsi vielä. Mikään ei maailmassa merkitse hänelle yhtä paljon kuin Nadja-sisko, kuusivuotias joka ymmärtää asioita joista sen ikäisen ei kuuluisi olla vielä edes kuullut. Nää lapset on nähny asioita, joista suuri osa aikusistakin on nähny vaan leffoissa, joissa ne on esitetty kaunisteltuna ja herkkänä. Ongelmien suurin syy on lasten Marina-äiti, narkkari. Nisti. Pummi. Pirihuora. Nasta pakenee piiskaavaa todellisuutta musiikkiin, tarinoihin ja piirtämiseen.

Vaikka kirjan tapahtumat on itessään tosi karuja (kuulostipa tyhmältä), niin juonta pehmentää siihen punoutunut Nastan kehittämä tarina Nahuki-pojasta, jonka elämä sivuuttaa jonkin verran myös piirteitä Nastan omasta arjesta. Ite pidin tästä kirjasta ehkä eniten just sen polveilevaisuuden ja Petri Karran kirjoitustyylin takia. Välillä iski sellanen wau-fiilis vaan sen takia, miten taidokkaita ja suoraan syvälle iskeviä ilmauksia kirjassa on käytetty. Nauroin, itkin, huusin, kiljuin, pyörin, enkä usko että enää ikinä pystyn hengittämään normaalisti. :Dd

LUKEKAAAA jos vaan yhtään kiinnostuitte. Lupaan, ettette tuu pettymään. :--o ♥
// oho, unohdin mainita, että tästä ollaan siis tosiaan tekemässä elokuvaakin!